Pelko on inhottava tunne. Se saa heräämään aamuyöstä ääneen, joka lähtee omasta sydämestäsi kun se hakkaa kahtasataa kauhuissaan. Pelko voi pilata koko leppoisan sunnuntaipäivän myrkyttämällä mielesi ja laittamalla sinne mietteitä kaikesta siitä, mitä mahdollista pahaa voi tapahtua.

Pelko saa sinut odottamaan jännitystilassa koko ajan, mitä kamalaa tapahtuu. Ja kun mitään ei tapahdu, pelkäät mitä tapahtuu kun mitään ei tapahdu.

Määrittelemätön pelko saa sinut tulkitsemaan asioita. Tietysti sen pahimman mahdollisen mukaan. Tulkitset viestien ja puheluiden määrää ja laatua. Tulkitset sitä, ettei viestejä tai puheluita tule. Tulkitset eleitä ja eleettömyyttä. Ja kaiken takana on pelko menettämisestä, pelko siitä ettet taaskaan kelpaa, pelko siitä että joudut taas luopumaan.

Jokainen meistä tietysti on oman historiansa tuote. Jos historiassa on paljon pettymyksiä ja menetyksiä, suhtautuminen uuteen asiaan tapahtuu pelon kautta: petynkö taas? Menetänkö taas? Tahtomattaan ihminen takertuu niihin asioihin joista hän ei halua luopua. Peloissaan, parka. Tietäen, että oikea tapa toimia olisi rauhoittua, irrottaa hieman ja antaa tilaa. Miksi se on niin vaikeaa?

Tahtomattaan pelkäävä ruokkii itse negatiivista kaavaa. Pelosta ei uskalla puhua, koska se hävettää. Ja puhumisen lopputulemana voi seurata menetys. On siis "helpompaa" pelätä, kuin ottaa riski että jotain pahaa tapahtuu. Voisiko tapahtua myös hyvää? Voisi toki - sen nyt järjellä ajatellen ymmärtää pelkääväkin - mutta pelkäävä ei uskalla tähän luottaa. Ei ole kokemuksia, joihin tukeutua.

Mistä pelko tulee? Miten pelko lähtee? Mitä pelko on? Miten menettämisen pelosta voi parantua - vai voiko siitä ylipäätään  parantua? 

Pelko kutistaa ihmisen. Pelko kutistaa elämän. Miten pelolta saa takaisin sen oman tilan, jonka sille joskus menetti?