Minä en ole jouluihminen. Jossain muussa elämäntilanteessa ehkä olisin - jollain tasolla - mutta itseäni varten en kykene hössöttämään. En jaksa puunata kotia lattiasta kattoon, en vaihtaa kodin tekstiilejä jouluisiin, en kokata, mopata, koristella ja hypettää. Sitä paitsi vihaan joululauluja. Ainoa kelvollinen on Varpunen Jouluaamuna, ja siitäkin joku mahdollisimman apaattinen versio.

En tiedä mitä on paljon mainostettu joulumieli. Kuvittelisin, että se olisi jotain iloista, lämmintä, rauhoittavaa, levollista. Ympäröivää maailmaa katsellessani olen melkoisella varmuudella väärässä.

Minulla ei ole joulumieltä. Tänä vuonna olen ollut erityisen iloinen lyhyestä joulusta: lähes tavallinen viikonloppu vain. Uskoin jo selviäväni tästä ilman sen kummempia ajatuksenjuoksuja, kunnes hetki sitten tein havainnon: joulu on perkeleellinen psykologinen ilmiö. Halusi tai ei, joulu tulee mieliin. Eikä se tee sitä positiivisella tavalla.

Tavallisena viikonloppuna en juurikaan ajattele, mitä kaverini tai ystäväni tekevät. He varmaankin elävät elämäänsä, herranen aika! Tavallisena viikonloppuna en koe huonona sitä, etten vietä aikaa Miesihmisen kanssa. Jos hän on töissä hän on. Jos hän on jossain muualla, hän on. No big deal. Tavallisena viikonloppuna en kärsi hetkeäkään siitä, että vietän aikaa kotonani ilman ihmiskontakteja. Aika kuluu, yleensä se loppuu jopa kesken.

Ja nyt sitten, päivää ennen joulua: istun terassilla myrskytuulessa ja sateessa tupakalla ja itken. Sydäntä riipii yksinäisyys. Ihmiset ovat poistuneet facebookista, keskustelufoorumeilta, puhelimien ääreltä, samalla varmaan myös maailmankartalta: on vetäydytty viettämään aikaa läheisten kanssa. Minä en ole vetäytynyt mihinkään, koska ei ole paikkaa mihin vetäytyä. En tiedä haluaisinkokaan, mutta koska valinta yksinäisyydestä ei periaatteessa ole omani eikä vapaaehtoinen, se tuntuu pahalta.

Naapuri kutsui joulunviettoon luokseen. Ele oli ystävällinen ja varmasti vilpitön. En vain kykene menemään toisten koteihin siksi, että minut pyydetään johonkin säälistä.

Miesihminen lähti joulun viettoon kotiseuduilleen. Jos hän olisi mennyt sinne ihan minä tahansa tavallisena viikonloppuna, en olisi ajatellut asiaa yhtään sen enempää. Nyt tunnen vahvemmin kuin koskaan, etten minä ole hänelle millään tavalla merkityksellinen, en vakavasti otettava, en oikeasti olemassa. Jos olisin, liki vuoden tapailun jälkeen minut olisi varmasti jo pyydetty mukaan. Nyt tunnen vahvemmin kuin koskaan, etten minä ole hänelle millään tavalla merkityksellinen, en vakavasti otettava, en oikeasti olemassa – enkä tule sitä koskaan olemaankaan.

Tavallinen viikonloppu ei olisi saanut minua tuntemaan itseäni yksinäiseksi, arvottomaksi, surulliseksi, hylätyksi ja merkityksettömäksi. Tavallisena viikonloppuna en olisi kaivannut mitään sellaista mitä minulla ei juuri tässä nyt ole. Joulu tuli ja näytti minulle kaiken sen, mitä minulla ei ole ja mitä ilmeisesti sittenkin haluaisin, koska oloni on näin onneton. Miksi?

Ihminen ei voi mitenkään välttyä kaikkialta tulvivalta informaatiolta, miten joulu on perheen ja yhdessäolon juhla. Eikä voi välttyä siltäkään informaatiolta, miten joulu on yksinäiselle vieläkin yksinäisempi. Miksi tämä informaatio vaikuttaa mieleen niin vahvasti? Miksi kaikki – etenkin se masentava – korostuu mielessä nimenomaan jouluna? Miksi tavallinen yksinäinen perjantai tai tavallinen yksinäinen lauantai ei saa aikaan samanlaista toivottomuuden ja yksinäisyyden tunnetta?

Toivo. Tavallisena viikonloppuna on aina olemassa toivo siitä, että jotakin tapahtuu, joku viestittää, joku soittaa. Voit lähteä itse johonkin, tai vähintään netissä joku on jossain pulisemassa. Jouluna koko maailma ikäänkuin pysähtyy. Kaikki piiloutuvat, kuka sinne lähimmäistensä ja rakkaidensa luokse, kuka suljettujen sälekaihtimien taakse yksinäisyyteensä tukehtuen.

Surullisinta on kai tajuta, ettei ole kenenkään rakas eikä läheinen. Arkena sitä ei tarvitse ajatella. Arkena voi paeta vaikka töihin. Jouluna et voi paeta mihinkään. Itseään ei voi paeta edes sälekaihtimien taakse.