Luovuutta ei voi pakottaa. Jos en tiennyt sitä aiemmin, tiedän sen nyt.

Kolme vuotta kansainvälisen konsernin viestintätehtävissä oli kuolemaksi omalle luovuudelleni. Tee, kirjoita, ideoi, luo! Nyt, heti, pitää olla jo! Luovuus ei ole tekninen suorite joka tulee nappia painamalla. Tai sitten käyn vaan hitaalla.

Yhtäkkiä ei vain ollut mitään sanottavaa. Mistään. Ei alkeellisintakaan ideaa. Oma bloginikin kuulosti päivästä toiseen samalta: oli aamu, tuli ilta. Uudestaan ja uudestaan.

Uusi työ ja samat odotukset. Tee, kirjoita, ideoi, luo! Koska nykyisessä työssäni ideointi ja luominen ovat vain oheistuotteita, ohitan vaatimukset niistä sen suuremmin stressaamatta. Kirjoitan, ideoin ja luon ehkä joskus. Sitten kun on aikaa. Sitten kun tuntuu siltä.

Vuosi siihen meni. Vuoteen ei ollut tarvetta kirjoittaa ja jos olikin, ei ollut sanoja. Jos oli sanoja, niissä ei ollut sisältöä. Nyt on tarve. Nyt on sanoja. Sisällöstä en mene takuuseen, lupaan ainoastaan Kakkaa Lumella. Mustia täplyjä valkoisella näytöllä.

Ajatuksia. Pitkästä aikaa minulla ylipäätään ON ajatuksia. ...ja se tuntuu hyvältä. Yritän yrittää olla myös sillä tavalla avoin, etten jemmaa tätä blogia salasanan taakse vain harvojen ja valittujen luettavaksi - joskin toivon, että myös nämä harvat ja valitut, uskolliset blogiystäväni löytävät lukijoiksi myös tänne.

Olen huono kirjoittamaan mitään elämää suurempia avajaissanoja. Niin että tässäpä tätä: Kakkaa Lumella, tervetuloa, kiitos ja anteeksi.