Sanotaan, ettei se pelaa, joka pelkää.
Se ei ole totta.
Sehän se vasta pelaakin.

Sanotaan, että parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia.
Se ei ole totta.
Ne maksavat. Niiden hinta on useinmiten hirvittävä.

Sanotaan, että yrittänyttä ei laiteta.
Se ei ole totta.
Kaikkia laitetaan. Yrittäneitä ja epäonnistuneita laitetaan kolmikertaisesti.

 Tässä on eräs näkökulma suomalaiseen köyhyyteen.

Netistä löytyy googlaamalla satoja ja taas satoja tarinoita. Mitä tapahtuu jos laskut jää maksamatta? Mitä jos tulee maksuhäiriömerkintä? Mitä jos menee luottotiedot? Meneekö koti? Meneekö auto? 

Kaikki menee. Mikään ei mene. Elämä loppuu. Luottotiedoilla ei tee hittojakaan. Koti menee. Koti ei mene. Auto menee. Pölynimuri menee. Ei ulosottomiestä kiinnosta. Olemassa oleviin velkoihin ei vaikuta mikään mitään jos hoitaa ne ajallaan. 

Sitten on se virallisten sivujen virallinen totuus. Maksuhäiriömerkintä tarkoittaa tätä. Luottotietojen menetys tarkoittaa tätä. Ulosotto toimii näin. Ulosottomiehen kanssa sopiminen on asioiden hoitamista.

Niin ne sanoivat Velkaneuvonnassakin.

Kuka puhuu totta ja kuka ei? Kenen mielipide on oikea totuus köyhyydestä, päätymisestä velkavankeuteen? Oikea vastaus on että niiden kaikkien sen läpikäyneiden. Jokaisen köyhyys on yksilöllinen. Lakikaan ei ole kaikille sama. Tai jos laki on, sen tulkinta käytännössä ei.

Velkataakka kävi lopulta sietämättömäksi. Siitäkin huolimatta, että teki töitä vuorotta, 7 päivää viikossa, kahta työtä päivässä. Satasen maksulla pääoma pieneni muutaman euron, loput upposivat korkoihin ja kuluihin. Kun soitti sopiakseen maksuista, tuli uutta maksua; maksusopimus kun maksaa, joskus jopa useita kymmeniä euroja. Omia valintojaan sai pohtia, yötä päivää. Niistä vapautti vain työ, kun ei ollut aikaa ajatella.

Velkaneuvonnassa valoivat uskoa. Pienet on velat, noista työssä käyvä selviää. Anna mennä ulosottoon kalliiden luottojen, ulosottomiehen kanssa sitten teet maksusuunnitelman. Helpottaa elämää kovasti.

Ensimmäinen kirje käräjäoikeudesta tuntui pahalta. Viimeisen kohdalla kiitos käräjäoikeuden henkilökunnalle ystävällisestä asiakaspalvelusta. Nyt sai odotella postia ulosottomieheltä, että pääsee sopimaan. Elämä alkaa taas, vihdoinkin!

Tuli kirje pankilta. "Irtisanomme luottokorttisi maksuhäiriömerkinnän vuoksi. Tämä koskee myös kortissasi olevaa debit-ominaisuutta". "Irtisanomme luottotilisi maksuhäiriömerkinnän vuoksi." "Irtisanomme..." Positiivista tässä oli se, että enää ei voi velkaantua, ei yhtään. Kaikki maksetut maksut ovat kotiinpäin. Kaikki tuleva raha on työllä ansaittua. Pahemmaksi ei mene. Kun tulisi kirje siltä ulosottomieheltä että pääsisi sopimaan ja maksamaan.

Luottokorttia palauttaessa rohkeus kysyä, miten asuntolainan käy. "Ei meillä ole intressejä irtisanoa sitä niin kauan kuin hoidat lyhennykset." Syvä helpotus. Kotia ei viedä.

Ja sitten se kirje ulosottomieheltä. Maksuvaatimus, maksettava oheisella tilisiirrolla eräpäivään mennessä. Ulosottokaaren perusteella teillä on oikeus tulla kuulluksi. Soitto ulosottomiehelle. "Ei tässä mitään sopimuksia tehdä, se ulosmitataan palkasta, niin se menee."

Seuraavana päivänä ulosottomies ei toimistossaan katso edes silmiin. Eikä kättele. Kun haluan ja aion nämä velat maksaa, en vain pysty eräpäivänä tätä kokonaan! On työpaikka, useitakin! Vapaaehtoisesti maksan, ehdottomasti! Sovitaan niistä eristä, haluan tämän sillä tavalla hoitaa että saan muut laskut maksettua ja ulosottoon ei tule enää muuta. "Millon sulla on tilipäivä? Maksa se silloin." Kokonaan? Hätä! Muut laskut jää taas maksamatta, en selviydy! Oikeasti, haluan hoitaa tämän ja maksaa! "No nythän mä annan sulle mahdollisuuden maksaa, saat lisäaikaa kuusi päivää siihen alkuperäiseen".

Hyvää Uutta Vuotta 2012.

 

 

 Minä en ole jouluihminen. Jossain muussa elämäntilanteessa ehkä olisin - jollain tasolla - mutta itseäni varten en kykene hössöttämään. En jaksa puunata kotia lattiasta kattoon, en vaihtaa kodin tekstiilejä jouluisiin, en kokata, mopata, koristella ja hypettää. Sitä paitsi vihaan joululauluja. Ainoa kelvollinen on Varpunen Jouluaamuna, ja siitäkin joku mahdollisimman apaattinen versio.

En tiedä mitä on paljon mainostettu joulumieli. Kuvittelisin, että se olisi jotain iloista, lämmintä, rauhoittavaa, levollista. Ympäröivää maailmaa katsellessani olen melkoisella varmuudella väärässä.

Minulla ei ole joulumieltä. Tänä vuonna olen ollut erityisen iloinen lyhyestä joulusta: lähes tavallinen viikonloppu vain. Uskoin jo selviäväni tästä ilman sen kummempia ajatuksenjuoksuja, kunnes hetki sitten tein havainnon: joulu on perkeleellinen psykologinen ilmiö. Halusi tai ei, joulu tulee mieliin. Eikä se tee sitä positiivisella tavalla.

Tavallisena viikonloppuna en juurikaan ajattele, mitä kaverini tai ystäväni tekevät. He varmaankin elävät elämäänsä, herranen aika! Tavallisena viikonloppuna en koe huonona sitä, etten vietä aikaa Miesihmisen kanssa. Jos hän on töissä hän on. Jos hän on jossain muualla, hän on. No big deal. Tavallisena viikonloppuna en kärsi hetkeäkään siitä, että vietän aikaa kotonani ilman ihmiskontakteja. Aika kuluu, yleensä se loppuu jopa kesken.

Ja nyt sitten, päivää ennen joulua: istun terassilla myrskytuulessa ja sateessa tupakalla ja itken. Sydäntä riipii yksinäisyys. Ihmiset ovat poistuneet facebookista, keskustelufoorumeilta, puhelimien ääreltä, samalla varmaan myös maailmankartalta: on vetäydytty viettämään aikaa läheisten kanssa. Minä en ole vetäytynyt mihinkään, koska ei ole paikkaa mihin vetäytyä. En tiedä haluaisinkokaan, mutta koska valinta yksinäisyydestä ei periaatteessa ole omani eikä vapaaehtoinen, se tuntuu pahalta.

Naapuri kutsui joulunviettoon luokseen. Ele oli ystävällinen ja varmasti vilpitön. En vain kykene menemään toisten koteihin siksi, että minut pyydetään johonkin säälistä.

Miesihminen lähti joulun viettoon kotiseuduilleen. Jos hän olisi mennyt sinne ihan minä tahansa tavallisena viikonloppuna, en olisi ajatellut asiaa yhtään sen enempää. Nyt tunnen vahvemmin kuin koskaan, etten minä ole hänelle millään tavalla merkityksellinen, en vakavasti otettava, en oikeasti olemassa. Jos olisin, liki vuoden tapailun jälkeen minut olisi varmasti jo pyydetty mukaan. Nyt tunnen vahvemmin kuin koskaan, etten minä ole hänelle millään tavalla merkityksellinen, en vakavasti otettava, en oikeasti olemassa – enkä tule sitä koskaan olemaankaan.

Tavallinen viikonloppu ei olisi saanut minua tuntemaan itseäni yksinäiseksi, arvottomaksi, surulliseksi, hylätyksi ja merkityksettömäksi. Tavallisena viikonloppuna en olisi kaivannut mitään sellaista mitä minulla ei juuri tässä nyt ole. Joulu tuli ja näytti minulle kaiken sen, mitä minulla ei ole ja mitä ilmeisesti sittenkin haluaisin, koska oloni on näin onneton. Miksi?

Ihminen ei voi mitenkään välttyä kaikkialta tulvivalta informaatiolta, miten joulu on perheen ja yhdessäolon juhla. Eikä voi välttyä siltäkään informaatiolta, miten joulu on yksinäiselle vieläkin yksinäisempi. Miksi tämä informaatio vaikuttaa mieleen niin vahvasti? Miksi kaikki – etenkin se masentava – korostuu mielessä nimenomaan jouluna? Miksi tavallinen yksinäinen perjantai tai tavallinen yksinäinen lauantai ei saa aikaan samanlaista toivottomuuden ja yksinäisyyden tunnetta?

Toivo. Tavallisena viikonloppuna on aina olemassa toivo siitä, että jotakin tapahtuu, joku viestittää, joku soittaa. Voit lähteä itse johonkin, tai vähintään netissä joku on jossain pulisemassa. Jouluna koko maailma ikäänkuin pysähtyy. Kaikki piiloutuvat, kuka sinne lähimmäistensä ja rakkaidensa luokse, kuka suljettujen sälekaihtimien taakse yksinäisyyteensä tukehtuen.

Surullisinta on kai tajuta, ettei ole kenenkään rakas eikä läheinen. Arkena sitä ei tarvitse ajatella. Arkena voi paeta vaikka töihin. Jouluna et voi paeta mihinkään. Itseään ei voi paeta edes sälekaihtimien taakse.

Pelko on inhottava tunne. Se saa heräämään aamuyöstä ääneen, joka lähtee omasta sydämestäsi kun se hakkaa kahtasataa kauhuissaan. Pelko voi pilata koko leppoisan sunnuntaipäivän myrkyttämällä mielesi ja laittamalla sinne mietteitä kaikesta siitä, mitä mahdollista pahaa voi tapahtua.

Pelko saa sinut odottamaan jännitystilassa koko ajan, mitä kamalaa tapahtuu. Ja kun mitään ei tapahdu, pelkäät mitä tapahtuu kun mitään ei tapahdu.

Määrittelemätön pelko saa sinut tulkitsemaan asioita. Tietysti sen pahimman mahdollisen mukaan. Tulkitset viestien ja puheluiden määrää ja laatua. Tulkitset sitä, ettei viestejä tai puheluita tule. Tulkitset eleitä ja eleettömyyttä. Ja kaiken takana on pelko menettämisestä, pelko siitä ettet taaskaan kelpaa, pelko siitä että joudut taas luopumaan.

Jokainen meistä tietysti on oman historiansa tuote. Jos historiassa on paljon pettymyksiä ja menetyksiä, suhtautuminen uuteen asiaan tapahtuu pelon kautta: petynkö taas? Menetänkö taas? Tahtomattaan ihminen takertuu niihin asioihin joista hän ei halua luopua. Peloissaan, parka. Tietäen, että oikea tapa toimia olisi rauhoittua, irrottaa hieman ja antaa tilaa. Miksi se on niin vaikeaa?

Tahtomattaan pelkäävä ruokkii itse negatiivista kaavaa. Pelosta ei uskalla puhua, koska se hävettää. Ja puhumisen lopputulemana voi seurata menetys. On siis "helpompaa" pelätä, kuin ottaa riski että jotain pahaa tapahtuu. Voisiko tapahtua myös hyvää? Voisi toki - sen nyt järjellä ajatellen ymmärtää pelkääväkin - mutta pelkäävä ei uskalla tähän luottaa. Ei ole kokemuksia, joihin tukeutua.

Mistä pelko tulee? Miten pelko lähtee? Mitä pelko on? Miten menettämisen pelosta voi parantua - vai voiko siitä ylipäätään  parantua? 

Pelko kutistaa ihmisen. Pelko kutistaa elämän. Miten pelolta saa takaisin sen oman tilan, jonka sille joskus menetti?

 

Luovuutta ei voi pakottaa. Jos en tiennyt sitä aiemmin, tiedän sen nyt.

Kolme vuotta kansainvälisen konsernin viestintätehtävissä oli kuolemaksi omalle luovuudelleni. Tee, kirjoita, ideoi, luo! Nyt, heti, pitää olla jo! Luovuus ei ole tekninen suorite joka tulee nappia painamalla. Tai sitten käyn vaan hitaalla.

Yhtäkkiä ei vain ollut mitään sanottavaa. Mistään. Ei alkeellisintakaan ideaa. Oma bloginikin kuulosti päivästä toiseen samalta: oli aamu, tuli ilta. Uudestaan ja uudestaan.

Uusi työ ja samat odotukset. Tee, kirjoita, ideoi, luo! Koska nykyisessä työssäni ideointi ja luominen ovat vain oheistuotteita, ohitan vaatimukset niistä sen suuremmin stressaamatta. Kirjoitan, ideoin ja luon ehkä joskus. Sitten kun on aikaa. Sitten kun tuntuu siltä.

Vuosi siihen meni. Vuoteen ei ollut tarvetta kirjoittaa ja jos olikin, ei ollut sanoja. Jos oli sanoja, niissä ei ollut sisältöä. Nyt on tarve. Nyt on sanoja. Sisällöstä en mene takuuseen, lupaan ainoastaan Kakkaa Lumella. Mustia täplyjä valkoisella näytöllä.

Ajatuksia. Pitkästä aikaa minulla ylipäätään ON ajatuksia. ...ja se tuntuu hyvältä. Yritän yrittää olla myös sillä tavalla avoin, etten jemmaa tätä blogia salasanan taakse vain harvojen ja valittujen luettavaksi - joskin toivon, että myös nämä harvat ja valitut, uskolliset blogiystäväni löytävät lukijoiksi myös tänne.

Olen huono kirjoittamaan mitään elämää suurempia avajaissanoja. Niin että tässäpä tätä: Kakkaa Lumella, tervetuloa, kiitos ja anteeksi.